Euroopan unionin jäsenmaissa oli viime vuoden lopussa runsaat 3 miljoonaa sähköautoa. Näistä 1,4 miljoonaa oli täyssähköautoa ja lähemmäs 2 miljoonaa hybridiä.
EU:n komission tavoite on, että vuoteen 2030 mennessä sähköautojen määrä kasvaisi kymmenkertaiseksi eli vähintään 30 miljoonaan. Uusista rekisteröitävistä autoista ylivoimainen valtaosa olisi tuolloin sähköautoja.
Vaikka liikenteen päästöjä voidaan vähentää merkittävästi myös biopolttoaineilla, tavoite liikenteen sähköistämisestä on mielestäni kunnianhimoinen ja kannatettava. Mutta vain, mikäli akkujen koko tuotantoketjussa tehdään täyskäännös.
Tänään EU-maissa käytettyjen akkujen tuotanto ja sen edellytyksenä olevien raaka-aineiden tuotanto ja komponenttien valmistus ovat vahvasti Kiinan ja osin muiden Aasian maiden käsissä. Akkukennoista jopa 90 prosenttia tulee Kiinasta.
Akkuihin tarvittavista monista raaka-aineista koboltin EU-maat hankkivat 70 prosenttisesti Kongosta, missä bisnes on suurelta osaltaan kiinalaisten käsissä. Paikallisille tuloja ei näistä hankinnoista juurikaan jää. Päinvastoin, maailma on sulkenut silmänsä siltä, että Kiina käyttää häikäilemättömästi lapsityövoimaa ja pilaa laajoja alueita Kongossa lopullisesti.
EU-maiden hankkimasta litiumista 78 prosenttia tulee Chilestä. Eikä työvoiman oloista tai ympäristövaikutuksista ole kovin hyvää kerrottavaa Chilenkään tapauksessa.
Tavoitellessaan 30 miljoonaa sähköautoa vuoteen 2030 mennessä EU tarvitsisi kahdeksantoista kertaa nykyistä enemmän litiumia ja viisi-kuusi kertaa enemmän kobolttia. Vuoteen 2050 mennessä lukemien arvioidaan olevan litiumin osalta kuusikymmenkertainen ja koboltin osalta viisitoista-kaksikymmenkertainen.
Voiko Eurooppa hakea näihin valtaviin haasteisiin ratkaisut hankkimalla akkunsa maailmalta, Kiinasta ja muualta? Ei voi. EU:ssa on meneillään valtava akkubuumi. Tuorein esimerkki tulee Ruotsin Skellefteåsta. Eettisesti ja moraalisesti ratkaiseva asia on kysymys siitä, mistä akkuraaka-aineet tulevat.
Euroopan unioni on rakentelemassa niin sanottua hiilirajaveroa, jolla rangaistaisiin tänne tuotavia hiilidioksidipäästöjä aiheuttaneita tuotteita. Vähintään yhtä vahvoin perustein pitäisi EU:n tietää, missä akku-raaka-aineet on tuotettu ja asettaa esteitä tai maksuja epäeettisesti ja ympäristöä pilaavasti tuotetuille aineille. Pitäähän ostajan saada tietää EU:ssa jo nyt, millaisesta puusta vessapaperi on valmistettu.
Eurooppa voi kuitenkin halutessaan tehdä paljon oman raaka-ainetuotantonsa lisäämiseksi moninkertaiseksi. Yksi tärkeimmistä maista on Suomi. Jo nyt meillä tuotetaan kobolttia noin kymmenes EU:n tarpeesta, nikkeliä sitäkin enemmän. Ja kohta mainittavasti myös litiumia Keliberissä, Pohjanmaalla.
Suomen hallitus on tehnyt osaltaan paljon hyviä toimia koko akkutoimialan vauhdittamiseksi. Toiminnan kannattavuus ei kuitenkaan halpatuonnin vuoksi ole hyvällä tasolla. Lupaprosessien kankeus ja ylipäänsä kielteinen suhtautuminen kaivostoimintaan omassa maassa tai omalla takapihalla on totta koko Euroopassa.
Euroopan on valittava nyt sähköautotiensä. Euroopan on huolehdittava, että alan raaka-aineet eurooppalaisiin akkuihin hankitaan kestävillä ja eettisesti hyväksyttävillä ratkaisuilla ja radikaalisti nykyistä enemmän Euroopasta, eritoten Suomesta.