Tiistai 13.2.2018
Brexitin seurauksena EU:n rahoitus ja sen vaikutukset muun muassa unionin koheesiopolitiikkaan ovat ajankohtaisia asioita. Kauppalehden uutisointi 8.2.2018 todisti osaltaan tästä.
Koheesiopolitiikka, eli käytännössä EU:n yhteinen aluepolitiikka, vie unionin vuosibudjetista lähes kolmanneksen, noin 50 miljardia euroa vuodessa eli liki Suomen koko vuosibudjetin verran.
Suomessa kriittistä keskustelua EU:n aluepolitiikasta/koheesiopolitiikasta ei juuri käydä. Kun se on ”EU:n juttu”, sen kunnollinen läpivalaisu katsotaan EU-kriittisyydeksi – ja se puolestaan vanhanaikaiseksi!
Monet suomalaiset liberaaleimman markkinatalouden tukijat nyökyttävät päätään tällaiselle tuhlailevalle aluepolitiikalle, kun se on EU:n aluepolitiikkaa. Samanaikaisesti he pitävät kansallista aluepolitiikkaa vanhanaikaisena ja rahojen tuhlaamisena. Väitän, että tehokkuuden, neutraliteetin ja varojen tarkoituksenmukaisen käytön kannalta meidän kansallinen aluepolitiikka, silloin kun sitä vielä oli, oli valtavasti parempaa kuin EU:n nykyinen politiikka.
Vuosina 2014–2020, EU:n uudella ohjelmakaudella, unioni käyttää koheesiopolitiikkaan eli aluepolitiikkaan, 350 miljardia euroa. Tuosta niin sanotut koheesiomaat, joiden väestönosuus EU:n koko väestöstä on 24,6 prosenttia, saavat noin 69 prosenttia ja muut maat, joiden väestöosuus on 75,4 prosenttia, saavat 31 prosenttia.
EU:n aluepolitiikan tarpeisiin Suomi lähettää EU:lle joka vuosi vähän laskentatavasta riippuen noin 600–700 miljoonaa euroa. Oman aluekehityksemme tarpeisiin saamme siitä takaisin alle kolmanneksen. Suomen takaisin saannon suhde huononi selvästi vuonna 2013, kun meneillään olevan ohjelmakauden rahoista neuvoteltiin ja päätettiin.
Asukasta kohti EU:n alueraha on suurinta Virossa ja itäisen Euroopan EU-maissa eli 350–385 euroa/asukas/vuosi. Suomeen yhteistä EU:n aluerahaa virtaa alle kymmenesosa tuosta eli keskimäärin noin 30 euroa asukasta kohti.
Lapissa ja Itä-Suomessa vastaava EU:n aluetuki on 106 euroa, eli alle kolmannes siitä, mitä se on Baltian maiden parhaimmilla alueilla ja noin kolmannes Puolan, Tshekin ja muiden itäisten Keski-Euroopan tukitasoista.
Rahamäärällä mitaten suurin EU:n aluerahan saaja on Puola. Vuonna 2015 se sai noin 12,4 miljardia euroa. Aikaisemmin näillä varoilla rakennettiin teitä ja muuta infraa. Nyt itäisen Euroopan maat imevät näillä varoilla yhä useammin yrityksiä ja työpaikkoja muun muassa Suomesta. Seurauksena on epäneutraliteettia, kilpailun vääristymistä jne. Mielenkiintoista on havaita, että esimerkiksi EU:n vahvimmissa maissa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa on alueita, joissa tukitaso on suurempi kuin Keski-Suomessa.
En siis jaa käsitystä, että EU:n aluepolitiikka pitäisi nähdä jotenkin modernina. Jos saisin puhtaalta pöydältä päättää, mitä EU:n tehtävistä voitaisiin siirtää kansalliseen kompetenssiin, sellainen olisi suurelta osalta EU:n kautta kuljetettavat aluepoliittiset rahat. Jäsenmaat maksaisivat yhteiseen EU-pussiin vähemmän ja vastaisivat itse nykyistä enemmän aluekehityksestään.
MAURI PEKKARINEN
Eduskunnan I varapuhemies (kesk.)