EU:n kasvu- ja vakaussopimuksesta päätettiin ensimmäisen kerran Eurooppa-neuvostossa vuonna 1997. Siirtymisen yhteisvaluuttaan nähtiin edellyttävän jäsenvaltioiden finanssipolitiikan koordinointia.
Perustelu näkemykselle on oikea. Jos samassa valuuttaunionissa jonkun tai joidenkin jäsenmaiden finanssipolitiikka on pois raiteiltaan, ongelmat kaatuvat ennen pitkää, ei vain jäsenmaalle itselleen, vaan koko euroalueelle. Vaarana olisi tällaisen jäsenmaan joutuminen ulos eurosta tai pahimmillaan koko yhteisvaluutan kaatuminen.
Julkisen talouden velan ei saisi nykysäännöin ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, eikä vuosibudjettien alijäämän ylittää 3 prosenttia.
Suuret euromaat ajattelivat, että näillä säännöillä ne voisivat kontrolloida pienempien ja ehkä heikompien maiden finanssipolitiikkaa. Käytännössä kuitenkin sääntöjen ensimmäisiä rikkojia olivat Saksa ja Ranska jo 2000-luvun alkuvuosina.
Myöhemmin muut tulivat perässä. Pahimmillaan yksittäisen maan velkasuhde, esimerkiksi Kreikan, nousi yli 180 prosentin. Finanssikriisin tultua vuosina 2008-2010 muun euroalueen oli sitten riennettävä muun muassa Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Espanjan tueksi. Ne myös Suomea koskevat sitoumukset ovat edelleen valtaosaltaan olemassa.
Seuraavan kerran kauhun hetkiä elettiin, kun koronan seurauksena useampi euromaa ajautui vaikeuksiin. Jälleen suuri syy oli asiaomaisten maiden velkaantuminen. Finanssikriisistä ei oltu otettu opiksi.
Tällä kertaa Italia ja sen pankit olivat suurimmassa vaaravyöhykkeessä. Saksa, joka oli aikaisemmin vastustanut yhteisvastuullista avustusta, muutti kantansa. EU joutui päätymään 750 miljardin elvytyspakettiin, vaikka sen ei olisi koskaan pitänyt olla mahdollista. Avustusmiljardien myöntämiseen jouduttiin, koska juuri Saksa pelkäsi sille niin tärkeän euron kaatumista.
Velaksi eläminen ja suuret budjettialijäämät ovat olleet tietysti totta koronan jatkuessa ja Putinin julman sodan tullen lähes kaikissa euromaissa. Sanotut Emu-kriteerit ovat olleet ”pehmeätä paperia” myös Suomen tapauksessa! Meilläkin velkasuhde on yli 70 prosenttia ja alijäämä sen kun kasvaa.
Osalle euromaita tällainen finanssipolitiikka saattaa sopia. Ne ajattelevat, että vaikka valtava velkataakka uhkaa kaatua päälle, muu Eurooppa tulee avuksi ja marssi kaikkien EU-maiden yhteisiin velkoihin, lainoihin ja budjettiin, pelastaa.
Onneksi nyt kuitenkin näyttäisi, että jonkinlaiset finanssipoliittiset pelisäännöt voitaisiin saada aikaiseksi. Komissaari Dombrovskis esitteli ehdotuksensa äskettäin.
Kolmen ja kuudenkymmenen prosentin säännöt jäisivät voimaan. Niitä ei kuitenkaan jäsenmaan tarvitsisi saavuttaa välittömästi, vaan useiden vuosien siirtymäkauden aikana. Jokaisen euromaan olisi valmisteltava suunnitelma toimista, joilla tuo tavoite saavutettaisiin. Komissio valvoisi suunnitelmassa onnistumista, tarvittaessa sanktioiden avulla.
Käsitykseni on, että nyt tehty esitys on parempi kuin nykymeno, joka veisi muutamassa vuodessa taloudelliseen sekasortoon. Koronan vuoksi kasvu- ja vakaussopimuksen ehdot on laitettu tauolle vuoteen 2024 asti. Tavoitteena on, että uudet säännöt olisivat silloin voimassa.
Kovin luja ei uskoni komission malliin kuitenkaan ole. Pelkään pahoin, että kun myös valtiontukisäädökset ovat nyt hyllyllä, monet maat jatkavat velkaan perustuvaa tukeaan, milloin koronan jälkihoitoon, milloin Putinin sodan tai vihreän siirtymän aiheuttamien ongelmien korjaamiseen.
Mitä pidemmälle tämän sallitaan jatkuvan, sitä vaikeammaksi talouden tasapainottaminen käy ja sitä suurempi on euromaiden yhteisesti maksettavaksi tuleva lasku. Siksi on tärkeää, että säännöt saadaan jälleen voimaan.
Julkaistu Suomenmaassa 10.11.2022.