Suuret valtiontuet ovat myrkkyä sisämarkkinoille!


Euroalueen keskeisiin peruspilareihin kuuluvat niin sanotut Emu-kriteerit. Valtion budjettialijäämä ei saisi ylittää kolmea prosenttia, eikä velkasuhde 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

 

Näitä sääntöjä on rikottu mennen tullen lähes ensimmäisestä päivästä lähtien. Kuri oli tarkoitus palauttaa vielä ennen koronan tuloa. Niin ei käynyt, vaan rikkomukset kasvoivat ja remontin tekemistä siirrettiin.

 

EU:n sisämarkkinoiden kannalta niiden reilu toiminta on valtavan tärkeää. Siis muun muassa se, etteivät valtiot mene laittomilla yritystuilla auttamaan yrityksiään. Periaatteen toteutumista valvotaan EU:ssa niin sanotuilla valtiontukisäännöillä.

 

Emu-kriteereiden tavoin myös näiden sääntöjen rikkomiselle avattiin kuitenkin pelikenttä. Euroopan komissio päätti, ensin koronalla ja sen jälkeen Venäjän hyökkäyssodalla perustellen, ettei valtiotukisäännöksiä tarvitse näissä oloissa noudattaa. Erillinen lupa toki tarvitaan ja niitä komissio on myös myöntänyt. Sen voi vielä ymmärtää, että jotkut jäsenmaat haluavat näitä aiemmin kiellettyjä tukia käyttää, mutta sitä ei, että komissio lähti näin avokätiselle tielle.

 

Syy valtiontuilla investointien houkutteluun on siinä, että energia-, raaka-aine-, ja komponenttien saatavuus on vaarantunut vakavasti Venäjän sodan, Kiinan ja myös muiden geopoliittisten tekijöiden epävarmuuksien vuoksi. Länsimaat haluavat tuottaa ja valmistaa entistä enemmän itse strategisiin investointeihin, akkuihin, puolijohteisiin ja muihin digi- ja energiasiirtymän tarpeisiin.

 

Kun EU poisti valtiontukirajoitteet, erityisesti suuret maat ovat käyttäneet tilannetta hyväkseen. Viime vuoden loppuun mennessä jäsenmaat ovat hakeneet poikkeuslupia 672 miljardin euron edestä. Saksan osuus tästä summasta on 56 prosenttia ja Ranskan 24 prosenttia, kaksi maata siis yhteensä 80 prosenttia kaikista osin valtioidensa Emu-velkaa lisäten.

 

Tällä menolla EU:n sisämarkkinat raunioituvat. Saksan ja Ranskan valtiontuet ovat myrkkyä EU:n sisämarkkinoille.

 

Euroopan suurten ohella kisaan vihreän ja digitaalisen siirtymän suurinvestoinneista oli herätty myös USA:ssa. Jo elokuussa se pani vielä Eurooppaakin paremmaksi. Se kehitti IRA:n (Inflation Reduction Actin), 369 miljardin dollarin tukipaketin. Sillä se tukee kotimaista, ja vain kotimaista, tässä tapauksessa amerikkalaista, tuotantoa ja investointeja. Lisäksi se antaa suoraa tukea muun muassa sähköautojen hankintaan.

 

Kun Intel suunnitteli lähes 20 miljardin euron puolijohdeinvestointia itäiseen Saksaan, USA tuli IRA:llaan väliin. Tästä seurasi huutokauppa USA:n ja Saksan välillä ja hankkeeseen on lupailtu myös EU:n rahaa! Vähän samoja piirteitä on kisassa eräiden suurten akkutehtaiden sijoittumisesta.

 

EU:n ja USA:n tulisi löytää nopeasti sopu tähän huutokauppaan, sillä sen kärsijiä, maksajia, ovat EU:n pienet maat.

 

Euroopan komission tulee välittömästi siivota sisämarkkinoille aiheuttamansa sekasorto. Valtiontukisäädökset tarvitaan, jos halutaan, että meillä on yhteiset sisämarkkinat.

 

Muutamille strategisesti valtavan tärkeille aloille, digitalisaatioon, puhtaaseen energiaan, energiatehokkuuteen, päästöttömään teollisuuteen yms. aloille tarvitaan omat selkeät valtiontukisäännöt, jotka mahdollistavat selkein ehdoin myös valtionrahoituksen.

 

Euroopan parlamentissa monien vastaus syntyneeseen tilanteeseen on se, että EU:n pitää perustaa yhteisillä varoilla yksi suuri rahasto, niin sanottu suvereniteettirahasto, joka sitten rahoittaisi puheena olevia hankkeita. Tämä edellyttäisi monivuotisen rahoituskehyksen MFF:n avaamista.

 

EU ei mielestäni tarvitse uutta suvereniteettirahastoa. Kun strategisten investointien rahoituksen parantaminen on sinänsä perustelua, siihen tarpeeseen voidaan nykyistä Euroopan investointipankkia EIB:tä vahvistaa ja käyttää lukuisten muiden rahastojen resursseja.

 

Julkaistu Satakunnan Kansassa 26.1.2023.