”Kestävyysvaje, kestävyysvaje!”, hokivat vielä äskettäin kaikki itsensä tärkeäksi kokevat poliitikot. Huoli kestävyydestä tarkoitti huolta julkisten tulojen riittävyydestä kattamaan näköpiirissä olevat menot.
Tänään päällimmäiset murheet ovat muualla. Koronan vuoksi myös Suomen on ollut välttämätöntä elvyttää. Uutta velkaa on otettu halvalla kymmeniä miljardeja euroja. Pyörät ovat pyörineet, eikä talous ole sukeltanut niin kuin pahimmillaan pelättiin. Mutta kestävyysvajeen monttu on syventynyt niin suureksi, että siellä ollaan vielä pitkään.
Suuret vyönkiristykset ovat velkaantumisen jäljiltä pian edessä. Niiden suuruus ratkeaa sen perusteella, kuinka osaava, joustava, yritteliäs ja innovatiivinen Suomi on jatkossa. Talouskasvu syntyy kaavalla: työpanoksen määrä kertaa työn tuottavuuden määrä. Siispä työllisyysasteen pitäisi nousta reippaasti ja työn tuottavuuden parantua – tavalla tai toisella.
Taakse jääneestä ”Ruotsi-Suomi maaottelusta” voisi ehkä oppia jotakin. Maidemme taloudet kehittyivät aika tarkasti yhtä jalkaa 1990-luvun lopulta lähtien aina vuoteen 2010 asti. Finanssikriisin jälkeen tilanne on ollut toinen.
Vuodesta 2010 vuoteen 2019 Suomen talous kasvoi kumulatiivisesti 11,9 prosentilla, Ruotsin 24,9 prosentilla. Eroa syntyi etenkin viime vuosikymmenen ensimmäisinä vuosina. Ruotsi nousi finanssikriisistä ripeästi ja vaivattomasti, Suomi hitaasti ja suurella poliittisella tuskalla.
Jos Suomi olisi pysynyt myös viime vuodet Ruotsin matkassa, kansantuotteemme olisi ollut koronakriisin kynnyksellä lähes 40 miljardia euroa suurempi kuin se nyt oli. Tuollaisessa tilanteessa Suomen julkisen talouden tila olisi nykyiseen verrattuna erilainen.
Jotain täytyy naapurimaamme talouden taustalla olla perin erilaista. Ja niin onkin. Se on euro, jonka jäsen Suomi on, mutta Ruotsi ei. Ruotsin kelluva kruunu on devalvoitunut ja revalvoitunut juuri sen, mitä maan kilpailukyky on kulloinkin vaatinut Euron/kruunun kurssi on heilunut vuosina 2010-2020 0,080-0,123 välillä. Volatiliteetti on valtava. Kun kysyntä maailmalla on ollut heikko, kruunu on varmistanut aina Ruotsin kustannuskilpailukyvyn erityisesti verrattuna tuotantorakenteeltaan lähinnä samanlaiseen euromaahan eli Suomeen.
Vaikka devalvoituminen on heikentänyt ajoittain ostovoimaa, se ei ole kaatunut poliittisesti kenenkään niskaan, kuten tapahtuu sisäisessä devalvaatiossa. Suomen kohdalla asia on toisin. Euro ei ole joustanut silloin, kun olemme muutoin menettäneet kustannuskilpailukyvyn.
Kun Suomi liitettiin eduskunnan enemmistön päätöksellä euroon, työmarkkinaosapuolet puolsivat pääosin ratkaisua. Ne tekivät sen tietoisena siitä, että työmarkkinoiden on joustettava, kun paha päivä tulee.
Juuri tästä oli kysymys tapahtumasarjassa, jossa ensin tulivat tunnetut kokoomuksen vauhdittamat työmarkkinaratkaisut 2007, sitten finanssikriisi ja sen jälkeen pudotus, kun työmarkkinat eivät joustaneet riittävästi. Rahapolitiikka ja sisäiset joustot eivät menetettyä kilpailukykyä korjanneet. Eikä siihen uskaltautunut poliittisilla päätöksillä myöskään Kataisen hallitus, vaan asia kaatui tunnetuin seurauksin Sipilän hallituksen syliin.
Sipilän hallitus ja varsinkin euroon liittymistä vastustanut keskusta joutuivat maksamaan valtavan poliittisen hinnan Suomen nostamisesta jaloilleen yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Myös koronan kurimuksesta notkeimmat nousevat nopeimmin. Kun kysyntä maailmalla käynnistyy, kilpailukykyisimmät nousevat ensimmäisinä. Ja jälleen kerran Suomi ja Ruotsi ovat noissa kisoissa tärkeä ottelupari: Suomi eurossa, Ruotsi sen ulkopuolella.
Nyt hallitusta johtaa Suomen euroon liittymisestä päävastuun kantanut Sdp. Siltä ja koko hallitukselta voidaan nyt edellyttää ohjelmaa, jolla Suomi nousee koronan suosta. Velkarahan jakamisen rinnalle on tuotava ne korjausliikkeet, jotka ovat hallituksen käsissä. Samoin ne toimet, joihin työmarkkinajärjestöjen tulee sitoutua.