Euroopan parlamentin teollisuus-, tutkimus- ja energiavaliokunnassa on valmistumassa ensi viikolla raportti kriittisistä raaka-aineista, jossa toimin oman ryhmäni nimeämänä varjoesittelijänä.
Raportin taustalla on Euroopan komission viime vuonna antama tiedonanto, kolmas listaus, kriittisistä raaka-aineista. Ensimmäinen valmistui vuonna 2011, jolloin olin EU:n ministerineuvoston jäsenenä käsittelemässä asiaa. Listaus vajaasta kahdestakymmenestä kriittisestä malmista ja mineraalista on kasvanut nyt kolmeenkymmeneen.
Kriittiset raaka-aineet ovat maametalleja tai mineraaleja, joiden toimitusketjujen epävarmuus ja häiriöalttius vaikeuttavat taloudellista ja monesti myös tieteellistä toimintaamme. Pahimmillaan toimitusketjujen katkeaminen jo muutamaksi viikoksi voi pysäyttää jonkun toimialan kokonaan Euroopassa. Mitä suurempi epävarmuus on, sitä enemmän EU:n strateginen riippumattomuus horjuu.
Maailman suurten välisissä kahinoissa näiden raaka-aineiden tai niihin perustuvien komponenttien toimittaminen ovat muodostuneet entistä vakavammaksi pelivälineeksi. Puolijohdeteollisuus ja aurinkopaneeleiden raaka-aineet ovat tästä hyviä huonoja esimerkkejä.
Raportin laatiminen on ollut vaikea prosessi, sillä suhtautuminen kaivostoimintaan ylipäätään on jakanut mielipiteitä. Monet haluavat ehdollistaa kaiken Euroopassa tapahtuvan tuotannon ja jopa malmien etsinnän lukuisilla ympäristönäkökohdilla.
Tämä on ollut sikäli hämmentävää, että kriittisten materiaalien kysyntä, joita tämän vaalikauden kärkihankkeen, Green Dealin toteuttaminen, ja komission omassa paperissaan peräänkuuluttama EU:n strategisen autonomian saavuttaminen edellyttävät, ylittää selvästi nykyisen kierrätyskapasiteetin ja maailmanlaajuiset kaivostoiminnan tavoitteet.
Otan esimerkin. Litium, joka on välttämätön raaka-aine Green Dealiin sisältyvään sähköiseen liikkuvuuteen siirtymisen kannalta, sisällytettiin viime syksynä ensimmäistä kertaa komission kriittisen raaka-aineen luetteloon. Pelkästään sähköautojen akkuja ja sähkön varastointia varten Euroopassa tarvitaan litiumia vuoteen 2030 mennessä kahdeksantoista kertaa nykyistä enemmän, ja vuoteen 2050 mennessä jopa kuusikymmentä kertaa nykyistä enemmän. Emme voi ummistaa tältä silmiämme.
Monissa kriittisissä raaka-aineissa on kysymys tuontiriippuvuudesta, joka on eräissä tapauksissa jopa sataprosenttista. Kuudessa näistä digi- ja muun uuden teknologiateollisuutemme tuontiriippuvuus on Kiinasta, muutamissa tärkeistä Etelä-Afrikasta, Kongosta ja Chilestä. Eettisesti ja ympäristön kannalta monissa maissa kaivostoimintaan liittyy lisäksi suuria riskejä ja ongelmia.
Monia kriittisiä raaka-aineita toki tuotetaan myös Euroopassa, mutta liian vähän. Korvaavien raaka-aineiden saatavuus on usein rajallista. Toimitusketjujen häiriöttömyyttä voidaan parantaa strategisilla kansainvälisillä kumppanuuksilla.
Raaka-aineiden kierrätys ja uusiokäyttö ovat hyviä keinoja vähentää tuontiriippuvuutta, mutta niitä ei voi ylikorostaa. Kierrätys ei monenkaan kriittisen materiaalin kohdalla riitä kasvavaan kysyntään, joka eräiden raaka-aineiden kohdalla on jopa monikymmenkertainen seuraavan parin vuosikymmenen aikana.
Jos haluamme olla rehellisiä, tarvitsemme Eurooppaan lisää kaivostoimintaa, uusien mineraalien etsintää, tuotantoteknologian kehittämistä sekä rahoitusta vastataksemme tähän kysyntään.
On aika siirtyä sanoista tekoihin.