Ruotsin ja Suomen taloudet kehittyivät aika tarkasti yhtä jalkaa 1990-luvun loppupuolelta lähtien aina vuoteen 2010 asti. Finanssikriisin jälkeen tilanne on ollut toinen.
Vuodesta 2010 vuoteen 2019 Suomen talous kasvoi kumulatiivisesti 11,9 prosentilla, Ruotsin 24,9 prosentilla. Eroa syntyi etenkin viime vuosikymmenen ensimmäisten vuosien. Ruotsi nousi finanssikriisin suosta ripeästi ja vaivattomasti, Suomi hitaasti ja suurella yhteiskunnallisella ja poliittisella tuskalla.
Jos Suomi olisi pysynyt myös viime vuodet Ruotsin matkassa, kansantuotteemme olisi ollut koronakriisin kynnyksellä lähes 40 miljardia euroa suurempi kuin se nyt oli.
Tuollaisissa tilanteessa Suomen julkisen taloudenkin tila olisi toinen nykyiseen verrattuna.
Numerot todistavat, että jotain täytyy naapuritalouksien taustalla olla perin erilaista. Ja niin on. Se on euro. Suomi on sen jäsen, Ruotsi ei.
Ruotsin kelluva kruunu on devalvoitunut ja revalvoitunut juuri sen, mitä maan kilpailukyky on kulloinkin tarvinnut. Euron/kruunun kurssi on heilunut 2010-2020 0,080-0,123 välillä. Volatiliteetti on valtava. Kun kysyntä maailmalla on ollut heikko, kruunu on varmistanut aina maan kustannuskilpailukyvyn erityisesti suhteessa tuotantorakenteeltaan lähinnä samanlaiseen maahan, Suomeen, verrattuna.
Vaikka devalvoituminen onkin heikentänyt ajoittain ihmisten ostovoimaa, asia ei ole kaatunut poliittisesti kenenkään niskaan, niin kuin tapahtuu sisäisessä devalvaatiossa. Suomen kohdalla asia on toisin. Euro ei ole joustanut silloin, kun olemme muutoin menettäneet kustannuskilpailukyvyn.
Kun Suomi liitettiin eduskunnan enemmistön päätöksellä euroon, työmarkkinaosapuolet puolsivat pääosin ratkaisua. Ne tekivät sen tietoisena siitä, että työmarkkinoiden on joustettava, kun paha päivä tulee.
Juuri tuosta on ollut kysymys tapahtumasarjassa, jossa ensin oli tunnetut kokoomuksen vauhdittamat työmarkkinaratkaisut 2007. Sitten tuli finanssikriisi. Ja sitten pudotus, kun työmarkkinat eivät joustaneetkaan riittävästi.
Kun rahapolitiikka ja sisäiset joustot eivät menetettyä kilpailukykyä korjanneet, eikä siihen uskaltautunut poliittisilla päätöksillä Kataisen hallituskaan, asia kaatui tunnetuin seurauksin Sipilän hallituksen syliin.
Valtavalla poliittisella hinnalla, minkä varsinkin euroon liittymistä vastustanut keskusta asiasta maksoi, Sipilän hallitus sai, yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa, nostettua Suomen jaloilleen.
Vaikka koronan vaikutukset maailman talouteen ovat monessa toiset kuin muissa kriiseissä, arvioin, että jotain samanlaista kuin aiemmin, on jälleen koronan jälkeen edessä. Jonkun toisen kustannuskilpailukyky paranee nopeammin kuin meidän. Vaikka Saksan talous suhteessa muihin on jatkossakin vahva, nyt euroa tulevat painamaan muutkin kuin Etelä-Euroopan kurjat taloudet.
Uskon, että tällä kertaa Suomessa talouden tarvittavan korjausliikkeen tekemisestä joutuvat vastaamaan ne, jotka olivat euroratkaisun tukijat, työmarkkinajärjestöt ja sinipuna. Tätä en sano tarkoituksella, että Suomi euroon sitoutuneena sieltä lähtisi. Sanon tämän siksi, että joustoja nyt vastustavat muistaisivat, mitä aikoinaan lupasivat!