Heikoimpien auttaminen on hieno periaate. Sosiaalipolitiikka ja aluepolitiikka tähtäävät tähän.
EU:n päätösvaltaan ei sosiaalipolitiikka kuulu. Sanoisin, onneksi. Se ja sen rahoitus on jäsenmailla. Mutta aluepolitiikassa, nykytermein koheesiopolitiikassa, EU:lla on jäsenmaiden ohella osavastuu.
EU:n budjetista noin yksi kolmasosa eli noin 60 miljardia euroa on erilaista aluepoliittista rahoitusta. Rahoitus tähän kootaan jäsenvaltioilta, viime kädessä niiden kansalaisilta.
Tämän koheesiorahan suurimpia saajia ovat Itä- ja Keski-Euroopan EU-maat. Rahassa suurin saaja on Puola, yli 10 miljardia euroa vuodessa. Suhteessa bkt:hen kärjessä ovat Baltian maat ja Romania sekä Bulgaria. Nämä kaikki saavat moninkertaisesti sen, mitä maksavat yhteisestä aluepolitiikasta EU:n yhteiseen pussiin.
Suomi maksaa EU:n aluetuesta noin kolme yksikköä ja saa takaisin yhden. Luvut ovat noin 600 ja 200 miljoonaa euroa vuodessa.
Periaatteessa on oikein, että heikompia autetaan. Ajatuksena on, että samalla koko unioni vahvistuu. Väärin on sitä vastoin se, että suurimmat saajat ovat käyttäneet EU:n aluerahat infran ohella suurimpien keskusten kehittämiseen. Niinpä monien Itä-Euroopan suuren keskusten alue-bkt on runsaassa vuosikymmenessä noussut jopa Helsingin tulotason ohitse. Varsova, Bratislava, Praha ovat muutama esimerkki menestyjistä.
Eikä tuokaan olisi väärin, mikäli noissa suuren saannon maissa olisi huolehdittu myös niiden heikoimmista alueista. Näin ei ole käynyt. Keskusten ulkopuolisten alueiden kehityserot ovat pysyneet valtavan suurina, jopa kasvaneet. Eikä ihme, sillä EU ei huolehdi kunnolla siitä, että rahat käytettäisiin juuri heikoimpien tukemiseen.
Heikoimpien alueidensa kehityslukuihin tukeutuen, itäisen ja eteläisen Euroopan maat saavat vuodesta toiseen suuren osan unionin aluerahoista. Ja taas valtaosa rahoista suuntautuu keskuksiin. Oravanpyörä on valmis ja on ollut jo pitkään.
Tätä epätasapainoa ovat suuresti syventämässä jo elvytyspaketin ja vihreän siirtymän rahojen kaavailtu kohdentaminen. Niin Italian noin 140 miljardin euron avustus ja laina tai Puolan 36 miljardin euron elvytysrahat näyttävät kulkevan mieluummin alue-eroja syventävään kuin tasoittavan suuntaan.
Tämän kaiken päälle tulee EU:n uusi ilmasto- ja energiapaketti. Siinä Suomen tapaisen maiden rooli on lähinnä maksajan rooli. Paketti painottuu erityisesti Itä-Eurooppaan. Esimerkiksi kelpaa jälleen Puola.
Puola saa hiilestä luopumiseen avustusta niin sanotusta JTF-rahastosta 3,5 miljardia euroa. Komission esittämästä ilmasto-/sosiaalirahastosta se saisi avustusta energiaköyhyyteen 12,7 miljardia euroa, modernisaatiorahastosta oman energiainfransa modernisoimiseksi päästöoikeuden hinnasta (40-80 euroa) riippuen 5-10 miljardia euroa ja ilmaston innovaatiorahastostakin miljardeja. Viimeksi mainittujen rahojen jaossa toki hankkeen laatu on ratkaisevaa.
Samaan aikaan esimerkiksi komissio esittää Puolalle päästöjen vähentämisvelvoitteeksi taakanjakosektorilla 17,5 prosenttia, Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan vähennysvelvoitteiden ollessa 50 prosenttia.
Yhteensä sanonut toimet tarkoittavat sitä, että paljon teollisuuteensa energiaa tarvitsevat pohjoisemman EU:n maat maksavat suuren siivun kiristyvästä päästökaupasta. Komission on tarkoitusta käyttää sen tuloista valtaosa ”vihreään siirtymän” eri tarpeiden rahoittamiseen. Suurin tuki menee niille, joille on tulossa pienimmät velvoitteet ja päinvastoin. Oma lukunsa on päästökauppa, johon asian esittelijänä palaan myöhemmin.
Vihreän siirtymän varjolla EU:n ei pitäisi ”tårtta på tårtta” rakentaa siirtymän mekanismeista uusia alue- tai sosiaalipoliittisia tulonsiirtovälineitä. Aivan mahdottomalta tämä tuntuu, kun suhteessa kaikki tukimuodot huomioiden suurin saaja on juuri Puola, EU:n arvot, ihanteet ja oikeusvaltioperiaatteet nurkkaan heittänyt jäsenmaa.