EU:n yhdeksäntoista jäsenmaata muodostavat talous- ja rahaliitto Emun. Rahapolitiikan linjat vedetään Frankfurtissa ja kansalliset keskuspankin toteuttavat niitä. EKP:n lakisääteinen päätehtävä on hintavakaudesta huolehtiminen. Käytännössä se on tarkoittanut pyrkimystä lähemmäs kahden prosentin inflaatiota.
Sitä tavoitetta EKP on metsästänyt deflaation pelossa painamalla korot jopa miinukselle.
Historiallisesti uutta EKP:n roolissa on ollut viime vuosina valtioiden velkapapereiden valtava osto jälkimarkkinoilta, eli rahapoliittinen elvytys. Sen on katsottu tukevan myös inflaatiotavoitetta. Suorat ostot perussopimus kieltää setelipainotoimintana.
Kohta 4000 miljardiin nousevat osto-ohjelmat ovat näissä oloissa olleet mielestäni perusteltuja. Niiden yhteen sopiminen EU:n 750 miljardin yhteisen ja jäsenmaiden monien tuhansien miljardien eurojen elvytyksen kanssa on jo haastavampi juttu.
Yhteisestä rahapolitiikasta epäoptimaalisella, siis huonosti yhteensopivalla, talousalueella seuraa jo normaaleissa oloissa paineita finanssipolitiikan suhteen. Kaikkien euromaiden olisi noudatettava edes suunnilleen yhteisiä pelisääntöjä finanssipolitiikassaan. Muutoin syntyy ongelmia, jotka kaatuvat koko valuutta-alueen kannettavaksi. Näin kävi jo finanssikriisissä.
Tällaisen tilanteen estämiseksi euromaat ovat asettaneet niin sanotut Emu-kriteerit: muun muassa velkasuhteen maksimi 60 prosenttia ja budjettialijäämän kolme prosenttia.
Kohta näitä asetettuja kriteerejä kuitenkin rikottiin, suuret maat edellä. Niinpä asiaa on yritetty korjata eurooppalaisella ohjausjaksolle (European Semester). Siinä komissio ohjaa, kaitsee, kannustaa ja jopa rankaisee kaikkia euromaita läpi budjettivuoden.
Välillisesti finanssipoliittista kuria tavoitellaan myös EU:n valtiontukisäännöillä. Niiden päätarkoitus on toki turvata kilpailuneutraliteetti yhteisillä EU:n sisämarkkinoilla. Koronan myötä nämäkin finanssipolitiikan pelisäännöt on pantu syrjään pääsääntöisesti ymmärrettävin perustein. Nyt on ollut pakko elvyttää.
Yhteisvastuullisiin lahjatukiin perustuva elvyttämisen malli on huono. Saksa meidät siihen pakotti, kun pelkäsi euron kaatuvan.
Kun Suomessa puhutaan innolla runsaan kahden miljardin euron jakamisesta, kymmenen kertaa Suomea suuremmassa Italiassa puhutaan neljäkymmentä kertaa suuremman potin jakamisesta. Rahaa siis tulee. Valtiontukisääntöjen ylärajoja on koko EU:ssa nostettu kaksin-kolminkertaiseksi ja komission yksittäisillä päätöksillä miljardien mittaiset tuet, muun muassa lentoyhtiöille, ovat mahdollisia.
Uusi rahoitusinstrumentti, React-EU, voi myöntää jopa 100 prosentin tuen yksittäiseen hankkeeseen. Kysymys kuuluu: kuka pystyy valvomaan, ettei maksajamaiden rahoilla aiheuteta valtavaa kilpailun vääristymistä yritysten välillä EU:n sisällä?
Toinen kysymys koskee edessä olevia valtioiden talouksien näkymiä viimeistään sen jälkeen, kun elvytysrahat on muutamassa vuodessa syöty. Huikeasti kasvavan julkisen velan oloissa, maat joutuvat samanaikaisesti vähentämään julkisia menoja valtavasti. Nyt jo monet EU-johtajat ja mepit puhuvat uusien elvytyspakettien tai EU:n yhteisen budjetin välttämättömyydestä.
Suomen ja muiden pienempien EU:n maksajamaiden tehtävä on nyt huolehtia siitä, että finanssikuria valvotaan, että elvytysrahat käytetään jokaisessa maassa järkevästi ja että suurten avustusten saajamaissa tehdään tarvittavia rakenteellisia uudistuksia vaikkapa valtavien veroreikien tukkimiseksi.
Jos tällaiselle ”tiukkapipoisuudelle” ei löydy mitään muuta perustetta, niin ainakin se, että elvytyspaketista Suomi maksaa vuosien 2028-2058 aikana korkojen kanssa pitkälti yli 200 miljoonaa euroa vuodessa. Joku voi sanoa, että ei se ole paljon. Olen toista mieltä. Viiden henkilön perheessä se noin 250 euroa joka vuosi koko tavallisen suomalaisen työelämän ajan. Korkoa korolle laskettuna summa on – enpä lähde sitä edes arvioimaan!
Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 26. maaliskuuta 2021.